Eveliina Talvitie on tallinnalaistunut kirjailija ja toimittaja, jonka uusin teos, Vanha nainen tanssii, on niittänyt ansaitusti huomiota Suomen mediassa. Ennen Tallinnaan muuttoa Talvitie on työskennellyt muun muassa YLE:llä tv-juontajana ja toimittajana. Lisäksi hän on vaikuttanut viestinnän ja yhteiskuntasuhteiden parissa.
Tallinnan matkaaja onkin jo saattanut tutustua hänen ja valokuvaaja puolisonsa Jyri Pitkäsen töihin Catch me –näyttelyssä, joka yhdisteli tekstiä ja kuvaa. Näyttely oli esillä Juhan Kuusi Dokfoto Keskuksessa Telliskivessä vuoden 2019 syksyllä ja se käsitteli vammaisten lasten ja heidän perheidensä elämää 11 eri maassa. Talvitien tekstit ja Pitkäsen kuvat veivät katsoja keskelle perheiden arkeen lempeällä ja tarkkanäköisellä tavalla.
Yhteiskunnalliset ja sosiaaliset epäkohdat ovatkin aina olleet Talvitien työn keskiössä ja hän on kirjoittanut paljon tasa-arvosta ja erityisesti naisten oikeuksista. Uusimmassa teoksessaan hän kutsuu tanssilattialle itsensä lisäksi 11 tunnettua suomalaista naista, jotka muistelevat nuoruuttaan ja avaavat rohkeasti kokemuksiaan ikääntymisestä. Vanheneminen ei ole pelkkää iloa, mutta tuo mukanaan uudenlaista vapautta ja rohkeutta.
Pääsimme iloksemme kuulemaan mistä löytyvät Eveliina Talvitien lempipaikat Tallinnassa ja minkälaisia vinkkejä hän nostaa esiin kotikaupungistaan Parasta Tallinnassa -sivuston lukijoille sekä myös tietysti juttelemaan uudesta kirjasta.
Kauanko olet asunut Tallinnassa, mikä toi sinut kaupunkiin ja kuinka viihdyt täällä?
Muutimme Tallinnaan puolisoni kanssa kesällä 2017. Työstimme tuolloin yhteistä taideprojektia, joka vei meitä eri puolille maailmaa ja tuumasimme ettei tukikohdan tarvitse välttämättä olla Suomessa. Toisaalta Viroon muuttamisen kynnys oli matalampi kuin vaikkapa johonkin Etelä-Euroopan maahan, joita niitäkin mietimme.
Pidin totta kai Tallinnasta jo silloin kuin muutimme, mutta sittemmin olen milteipä rakastunut. Tallinna on samaan aika pieni ja suuri kaupunki, joka sykkii uutta, mutta jossa mennyt maailma sekin on vahvasti läsnä. Vaikka pieni maa onkin, Viro kokonaisuutena on myös kiehtova.
Mikä on suosikkipaikkasi kaupungissa?
Ensimmäinen asuntomme Tallinnassa sijaitsi Pelgulinnassa, jalavapuiden reunustamalla Heina-kadulla. Edelleen hurmaannun kun kävelen siellä. Pelgulinnan talot ovat puulämmitteisiä vanhoja puukerrostaloja ja alueen yllä leijuu kylminä vuodenaikoina hienoinen savun tuoksu. Kaupunginosan sydämessä Ōle-kadulla on mainio Kaja Köök pizzeria jonka pizzat paistetaan napolilaisessa uunissa. Omistajat valmistavat myös järjettömän hyvää limoncelloa.
Kaksi ja puoli vuotta sitten ostimmme asunnon Kelmikülasta, vuonna 1906 rakennetusta hirsitalosta. Asunnon remontoimiseen kului puolitoista vuotta. Uusilla kotikonnuilla lempipaikakseni on muodostunut Hirvepark, yksi Viron ”laulavan vallankumouksen” näyttämöistä. Toisella puolen kaupunkia sijaitseva Kadriorgin puisto on sekin kaunis, palatsimaisella tavalla.
Minkälaisena koet Tallinnan kulttuuritarjonnan ja ilmapiirin?
Tallinna on osoittautunut kovinkin taide- ja kulttuurimyönteiseksi. Sanotaan, että neuvostoaikana taide alkoi osin korvata uskontoa Virossa, ja senkin takia merkitykseltään korostui. Ehkä tämä tausta vaikuttaa edelleen. Asumme Tallinnan luovan keskuksen Telliskiven kainalossa, mikä varmasti vaikuttaa käsitykseeni. Kaikkihan me elämme enemmän ja vähemmän kuplassa.
Tallinna on joka tapauksessa kohdellut minua ja valokuvaajapuolisoani tavattoman ystävällisesti. Kun valokuvaa ja tekstiä yhdistävä näyttelymme Püüa mind – Catch me avautui, ”Viron Yle”, ERR teki siitä pitkän reportaasin. Myös muut mediat kiinnostuivat ilahduttavasti.
Työni kirjailijana edellyttää eristäytymistä ja pitkiä aikoja omien ajatusten parissa mutta Tallinnassa kulttuuri ja taide ympäröi ihmiset jollain tapaa arjessa ilman elitismiä. Erityisesti Telliskiven alueella järjestetään rentoja tapahtumia eri vuodenaikoina. Tallinna Music Week on tutustuttanut muiden muassa virolaiseen folk-musiikkiin, joka aiemmin oli minulle etäistä.
Modernin taiteen museo Kumu on sekin osoittautunut tarjonnaltaan monipuoliseksi. Rakennus on muuten suomalaista käsialaa, sen on suunnitellut arkkitehti Pekka Vapaavuori. Olen aina ollut kiinnostunut arkkitehtuurista. Edelleen on hauskaa vain kävellä eri puolella kaupunkia ja bongailla vanhoja taloja ja uudisrakennuksia. Jälkimmäisiä erityisesti Noblessnerin alueella. Virolainen uusi arkkitehtuuri on mielestäni rohkealla tavalla kokeilevaa, toisaalta perinnerakentamisen taito on sekin tallella.
Sinulta on julkaistu kahdeksan tietokirjaa. Viimeisimpänä teos Vanha nainen tanssii. Olet kertonut, että kohtaat siinä ”viisikymmentävuotiaan itsesi lisäksi 11 naista, jotka ovat osanneet tanssia muidenkin rytmiin mutta löytäneet lopulta omansa”. Miksi halusit tarttua ikääntyvän naisen teemaan?
Olen kirjoittanut useissa kirjoissani tasa-arvosta ja feminismistäkin. Ikääntyminen ei sekään ole tasa-arvoista. Esimerkiksi naisten eläkkeet ovat miesten eläkkeitä huomattavasti pienempiä myös Suomessa. Yli viisikymmentävuotiaat naiset kokevat myös paljon syrjintää työmarkkinoilla.
Virolainen kuvataiteilija Sirje Runge totesi tässä taannoin eräässä haastattelussa, että yhteiskunta hyljeksii vanhoja naisia. Hän muistutti, että vanhenemisen aika on merkittävää. Ihminen tulee tietoiseksi kokemuksistaan, tunteistaan ja muistoistaan.
Ikääntymiseen liittyy paljon pelkoa. Erityisesti naisia kannustetaankin ”taistelemaan ikääntymistä vastaan” kolmekymppisestä lähtien. Tämä johtaa siihen, että taisteluun kuluu puolet elämästä. Halusin provosoida ja kannustaa naisia ottamaan haltuun käsitteen ”vanha nainen”. Kirjassani esiintyy itseni lisäksi 11 eri-ikäistä naista, jotka tunnustautuvat ylpeästi vanhoiksi. He ovat tanssipedagogi Ervi Sirén, mallitoimiston johtaja Laila Snellman, kirjailija Katariina Souri, psykologi Pirkko Lahti, ex-uutisankkuri, toimittaja Pirkko Arstila, näyttelijä Anu Sinisalo, toimittaja Raisa Rauhamaa, entinen ammattiyhdistysjohtaja Ann Selin, toimittaja Marketta Mattila , festivaalijohtaja Leena Pasanen ja näyttelijä Seela Sella.
Jokaiselle meistä kertyy ikää lisää vuoden välein, jos pysyy hengissä. Ikääntyminen ei ole pelkkää mannapuuroa, mutta se tuo mukanaan kokemusta, jota pitäisi juhlia näkyvämmin
Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?
Hauskaa että kysyt. Olen parhaillaan viimeistelemässä toista romaaniani, joka ilmestyy tämän vuoden elokuussa. Se sijoittuu osittain Viroon. Alunperin ajatuksenani oli etäännyttää tarina ajasta ja paikasta mutta huomasinkin kirjoittavani Tallinnan kaduista. Ehkä olen tallaillut niitä niin pitkään, että ovat siirtyneet alitajuntaani.
Luetko virolaista kirjallisuutta ja jos niin, mitä kirjaa tai kirjailijaa suosittelisit lukijoillemme?
Olen lukenut viime aikoina Marie Underin (1883-1980) runoja. Under pakeni aikoinaan neuvostovaltaa Ruotsiin. Hänen runoissaan on kipua, koti-ikävää, kärsimystä, kauneutta ja aistikkuutta.
Feminismin näkökulmasta kiinnostava on Eia Uusin romaani Tüdrukune, joka käy vuoropuhelua muun muassa #metoo-liikkeen kanssa. Kirjasta julkaistaan suomennettu pätkä Nippernaati-antologiassa ensi syksynä. Antologiaa päätoimittaa Virossa asuva suomalainen Anniina Ljokkoi.
Virolaisen Eeva Parkin ensimmäinen suomennettu teos Viimeisellä rajalla (Into Kustannus) on traaginen ja vaikuttava tarina. Pidän kirjailijan koruttomasta ilmaisutavasta.
Mikä on Parasta Tallinnassa ja mitä suosittelisit tänne tulevien matkailijoiden kokevan tai näkevän?
Matkailijat useimmiten pyörivät vanhassa kaupungissa. Suosittelenkin poikkeamaan Pikk-kadulle, Roheline-puiston kulmaan. Ystävämme Maaja Hallik pyörittää siinä antikvariaatti REaDia. Kun astuu myymälään, tuntuu kuin siirtyisi eurooppalaiseen elokuvaan.
Kotimme lähellä, Tehnika-kadulla toimii pieni korttelikauppa Ülle, jossa ostokset tehdään kuin ”ennen vanhaan”, tiskin takaa. Katossa roikkuu kristallikruunuja ja tuotteet seisovat upeassa järjestyksessä hyllyillä, oranssein hintalapuin merkattuina. Viinivalikoima on hämmästyttävän hyvä. Üllellä asioiminen on aina tapaus.
Autenttista tunnelmaa etsiviä kehotan kolistelemaan ratikalla Koplin perälle. Ratikan päätepysäkin vieressä sijaitsee Derevyashka-baari, jossa järjestin puolitoista vuotta sitten esikoisromaanini julkkarijuhlat. Derevyashka on kuin virolaisvenäläinen versio kaurismäkeläisestä tunnelmasta russopoppeineen, kiluleipineen ja tanssilattian yläpuolella pyörivine discopalloíneen.
Niin ikään Koplissa sijaitsee vanhojen huonekalujen liike Mööbeldaja. Sieltä voi löytää vaikka mitä kaunista ja patinoitunutta. Omistaja huudattaa heavy metal-musiikkia ja tarjoilee itse leipomiaan kakkuja.
Derevyashka-baarissa järjestettiin Talvitien esikoisromaanin julkkarit. 
Koplin raitiovaunulinjan päästä löytyy myös Merisotakoulu. 
Kuvassa kirjailija Eveliina Talvitie. KUva: Jyri pitkänen 
vanhoja huonekaluja myyvä mööbeldaja on hauska kauppa, jossa omistaja tarjoaa kävijöille itse tekemiään kakkuja.
Telliskiven aluetta suosittelen kaiken kaikkiaan. Siellä toimii lukemattomia rennontyylikkäitä ravintoloita, baareja, kahviloita ja butiikkeja. Erityisesti kehotan kaikkia pistäytymään Dokfoto Keskuksessa. Kyseistä valokuvagalleriaa pyörittää pariskunta Toomas Järvet ja Kristel Aimee-Laur. He ovat esimerkki virolaisesta luovuudesta ja yritteliäisyydestä. Sanotaan, että virolaiset tarvitsisivat vuorokauteen 26 tuntia, jotta ehtisivät lepäämään edes hetken.
Kun on tutustunut gallerian näyttelyyn, voi vierailla kätevästi vielä Fotografiskassa siinä aivan vastapäätä.
Vanha nainen tanssii – kirja löytyy hyvin varustelluista kirjakaupoista kautta maan.
Sen voi hankkia myös e- tai äänikirjana Into Kustannuksen sivuilta.
